Maailman palasia olohuoneisiin

Teksti: Kaarina Mönkkönen, YTT yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto, työyhteisö- ja tiimivalmentaja Tmi

Lapsena kirjoittelimme kouluaineita avaruusajan elämästä, jossa kaikki on teknistynyt ja ihmiset liikkuvat maan ja kuun välillä. Nyt 2000-luvulla elämme aikaa, jossa nuo kaikki silloin huvittaviltakin tuntuneet muutokset ovat jo tätä päivää. Vielä emme tilaa matkoja kuuhun, mutta pilvissä sen sijaan liikumme jo varsin sujuvasti, ja sähköiset välineet helpottavat niin kotien kuin työpaikkojenkin arkea. Tässä kirjoituksessani haluan nostaa esiin digitalisoitumisen mahdollisuudet vanhojen ihmisten elämässä, pohdittiinhan tätä ”välittyneen vuorovaikutuksen” näkökulmaa juuri pidetyillä Sosiaalipsykologian päivillä Helsingissä.

Minä kulun niihin, jotka näkevät digitalisoitumisessa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Uhat syntyvät siitä, että emme tiedä, miten uusissa vuorovaikutusympäristöissä toimia. Omalle äidilleni digitaalinen aika on puolestaan tarjonnut uusia yhdessä olemisen muotoja. Hän on elänyt melkein neljäkymmentä vuotta ennen minun syntymääni ja puolisen vuosisataa syntymäni jälkeen. Tuona aikana myös viestintävälineet ovat kulkeneet matkan sulkakynistä älyjärjestelmiin.

Äitini on henkisesti virkeä ja hänen muistinsa pelaa edelleen paremmin kuin meillä nuoremmilla, joiden muistikapasiteetti tahtoo ruuhkautua valtavan informaatiomäärän ja nopeuden keskellä. Korkea ikä on toki tuonut äidille omat haasteensa liikkumiseen, ja kivutkin ovat jokapäiväinen matkakumppani. Äitini asuu palvelutalossa omassa kauniissa kaksiossaan, mutta aika ajoin elämä tuntuu yksinäiseltä, vaikka puhelimessa vaihdamme usein kuulumisia. Sisarusteni kesken aloimme pohtia, millä sähköisillä välineillä voisimme edistää äitimme mukana oloa meidän elämässämme. Me lapset kun asumme ympäri Suomea ja seuraava polvi seikkailee aika ajoin ulkomailla.

Vuosi sitten syksyllä ostimme äidille iPadin, ja menin itse hänen luokseen opettamaan sen käyttöä viikonlopun ajaksi. Halusin tutustuttaa hänet tietokoneiden maailmaan, sillä hän ei ollut käyttänyt elämässään vanhan ajan kirjoituskonetta ihmeellisempiä välineitä. Jo jonkin aikaa äitini oli harmitellut, että miksihän kaikkiin kiinnostaviin asioihin oli ilmoittautuminen netissä eikä hänellä ollut sinne välinettä. Myös siitä hän oli usein harmissaan, että puhelingallupeissa yläikäraja on usein 70 vuotta, ikään kuin sen jälkeen ihmisellä ei enää olisi mitään sanottavaa. Ilolla huomasin, että oppimiskykymme todella säilyy läpi elämän, ellei ole kyse muistisairaudesta. Kävimme äitini kanssa yhden viikonlopun aikana läpi asiat, jotka meidän ikäpolvi on opetellut pikkuhiljaa yli kaksikymmentä vuotta eli sähköpostin käytön, tiedon hakemisen Googlesta ja videopuhelun soittamisen Skypellä. Seuraavat kaksi kuukautta oli kertausta ja pieniä kokeiluja etäohjauksella.

Nyt iPad on äitini käytössä päivittäin. Hän käy katsomassa, onko tullut viestejä, ja ilokseen saakin säännöllisesti kuvia sähköpostiin. Hän osaa jo tallentaa ne kuvakansioon, ettei sähköposti tukkeudu, ja kuvia sitten voi katsella ajan kanssa uudelleen. Myös Yle Areenasta hän seuraa keskusteluohjelmia. Laitan usein äidille pieniä sähköpostitervehdyksiä. Olen kuvannut työhuonettani, asunnon pohjapiirustuksia, kukkakimppuja, ostoksiani, poseerauksia juhlakoltussa, ruokaa kattilassa, pöydänkattausta, parvekemaisemia ja arkisia touhuja lastenlasteni kanssa. Hän on ollut näistä arkimaailman palasista kovin mielissään, ja minusta tuntuu, että niiden kautta hän pääsee osallistumaan ja ottamaan kantaa asioihin. Me sosiaalipsykologit puhumme tällaisten asioiden yhteydessä toimijuudesta ja sosiaalisesta identiteetistä, joiden kautta olemme osallisia yhteisöissä ja voimme tuntea itsemme merkitykselliseksi. Puhumattakaan siitä, että meillä on välineitä hyödyntää ikääntyneiden ihmisten viisautta. Esimerkiksi lapsenlapset ovat vuosien varrella kääntyneet isoäitinsä puoleen niin sydänsuruissaan kuin työn ja opiskelun tuomissa haasteissaan.

Sukupolvien eroja viestintätavoissa en kuitenkaan heti osannut huomioida. Äitini kerran ihmetteli, miksi saa lapsenlapsiltaan niin vähän viestejä sähköpostiin. Kerroin hänelle, että tämä ikäluokka ei enää keskustele sähköpostissa, he ovat sosiaalisessa mediassa. Jos haluaa seurata heidän elämäänsä, on mentävä sinne. Viime pääsiäisen aikaan matkustin äidin luo pitämään hänelle Facebook-kurssia. Nyt äidillä on lähipiirin Facebook-ryhmä ja hän voi nojatuolissaan seurata läheistensä päivityksiä. Kerroin hänelle, että Facebookissa voi ihan vain olla, seurata asioita vaivaantumatta vastaamattomuudesta. Toki joskus voi somehymyillä eli niin sanotusti tykkäillä.

Muuttaessaan omasta asunnostaan palvelutaloon äitini pohti vähän huolissaan, että hänelle alkoi rakentua nopeasti palvelutalon asukkaan identiteetti. Vaikka tuolijumpat ovat fyysisen kunnon kannalta tärkeitä, kaipasi hän erityisesti mahdollisuutta jakaa elämän kokemuksiaan muiden kanssa. Lääkereseptejä hänen ikäisellään on yltä kyllin. Erityisesti ikääntyessä tarvittaisiin myös sosiaalipsykologisia reseptejä siitä, miten olla mukana elämässä silloinkin kun enää ei pääse fyysisesti paikalle. Tätä kirjoittaessani äitini on väliaikaisesti sairaalassa sydänoireiden vuoksi. Vaikka keho jo temppuilee, henkistä tarmoa hänellä riittää. Pian laitan tämän blogikirjoituksen hänelle tarkastettavaksi, ”tutkimuseettisistä” syistä. Onneksi iPad on sairaalassa mukana.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s