Uutta asiantuntijuutta reviirien rajapinnoilla

Teksti: Kaarina Mönkkönen, kehittämisasiantuntija

Minua ovat aina kiehtoneet ilmiöt, joissa erilaiset ainekset sekoittuvat, joutuvat vastakkain ja tämän myötä löytyy kokonaan uudenlaisia tulokulmia asioihin. Tätä dialogista kohtaamista tarvitaan niin organisaatioiden kehitystyössä kuin monitieteisessä tutkimuksessakin. Haluan tässä sanoa sanasen molemmista ja tuoda jaetun asiantuntijuuden ja tarinoiden merkitystä molempiin.

Tarinoiden käyttö on selkeästi nousussa organisaatioiden kehittämisessä ja tutkimisessa. Aiemmin uskottiin sokeasti pelkkiin tilastollisiin menetelmiin henkilöstön asenteiden ja tyytyväisyyden mittaamisessa. Lopultakin on oivallettu laajasti, että monimutkaisia yhteisöllisiä ilmiöitä ei voi tarkastella samalla tavalla kuin teknisiä ja luonnontieteellisiä ilmiöitä. Esimerkiksi kirjassa Johtaminen kaaoksen reunalla (Vartiainen ym. 2013) kuvataan mielenkiintoisesti sitä, miten kompleksisiin ilmiöihin, joita kirjoittajat kutsuvat ns. pirullisiksi ongelmiksi, eivät sovi samat työmenetelmät kuin loogisuudella hallittaviin ns. kesyihin ongelmiin.

Erilaisten logiikkojen kohtaaminen on ollut intresseissäni jo varsin pitkään ja yhteistyöni sosiaalipsykologi Satu Roosin kanssa käynnistyi aikoinaan erityisesti haasteesta löytää eri tieteenalojen ja ammattialojen yhteisiä rajapintoja. Sadulla on biotieteilijän koulutus, mutta hän lähti lukemaan sosiaalipsykologiksi saadakseen asioiden tarkasteluun erilaisia aineksia. Ensimmäinen oivalluksemme sanojen eri merkityksistä eri aloilla oli, kun puhuin hänelle ”kaksoissidoksesta”  esimerkkinä ristiriitaisesta viestinnästä, kuten ihmistieteissä asiaa oli yleensä jäsennetty. Hän siihen totesi, että hänestä tuo sana kyllä tarkoittaa, että kaksi atomia jakaa kaksi elektroniparia.

Tarinat ovat tutkimuskohteena kiehtovan rosoisia ja ristiriitaisia, ja niiden kautta voidaan rakentaa myös kokonaan uutta yhteistä todellisuutta. Myös monitieteellinen tutkimus kuuluu tähän ns. pirullisten ongelmien kiinnostavaan kenttään, sillä askeleet aidosti yhteiseen ajatteluun voivat olla varsin kompuroivia.

Sain pari vuotta sitten mahdollisuuden olla vetämässä yhdessä valtion organisaatiossa vuoden mittaista muutoshanketta, jota kutsuimme ns. tarinahankkeeksi. Olen ollut mukana jo useissa muutoshankkeissa, mutta tämä hanke oli minulle merkityksellinen kahdesta syystä: Ensinnäkin sain tilaisuuden kaivaa ammatillisen repun pohjalta työvälineitä, joista olin innostunut jo opiskeluaikanani 80-luvun lopulla. Toiseksi minua on aina kiehtonut monialaisuus ja monitieteisyys, jossa astutaan aina sopivasti omien totuttujen oletusten ulkopuolelle ja etsitään uusia yhteisiä perspektiivejä asioihin. Toisena tutkijana hankkeessa toimi Itä-Suomen yliopistosta kauppatieteiden apulaisprofessori Anu Puusa, joka on tutkinut alaistaitoja ja organisaatioidentiteettiä. Näiden kahden tieteenalan (sosiaalipsykologia ja kauppatieteet) viitekehysten kautta lähdimme tutkimaan organisaatioidentiteetin rakentumista – kumpikin sopivasti erilaisin mutta myös yhteisin kehyksin.

Monitieteisestä tutkimuksesta on viime aikoina puhuttu paljon, mutta yhteiskuntatieteissä sitä tehdään vielä valitettavan vähän. Monitieteiset hankkeet näyttäytyvät liian usein lähinnä rinnakkaisten asioiden toisiinsa liittämiseltä eikä yhteistä jaettua aluetta juurikaan löydy. Saatikka, että jatkettaisiin ponnistelua jouduttaessa vastakkain vieraamman tulkinnan kanssa. Toki se on raskasta perustella omia näkökulmiaan tuhansin sanoin, jos toinen tutkija on kulkenut saman ilmiön äärelle kokonaan eri polkua. Ajoittain minäkin turhauduin erilaisuudesta: kumman näkökulma on edistyksellisempi, kumpi on jäljessä, miten metodeja kuuluu käyttää, miten asia meidän tieteenalalla on tulkittu jne. jne. Törmäsin myös omaan kapea-alaisuuteeni ja taipumukseen nojata vanhoihin jo hallitsemiini toimintamalleihin. Jos tutkimuskumppani on dialogia pelkäämätön, kuten tässä tapauksessa, matkaa jatketaan sitkeästi ja uusi yhteinen alue alkaa vähitellen hahmottua. Minäkin aloin kiinnostua kauppatieteellisistä organisaatiotutkimuksista, omaksua heidän tapaansa kirjoittaa ja tutkimuskumppani sukeltelee tämän tästä sosiaalipsykologian peruskysymyksiin. Vääntäminen on vähentynyt ja oivallamme yhä nopeammin toistemme ideat.

Monitieteinen kirjoittaminen on yhteistä tarinan rakentamista, jossa uusi syntyy entisistä ja uusista aineksista. Näin tapahtuu myös organisaation identiteettityössä. Tutkimamme organisaatio oli juuri fuusioitunut kahdesta erillisestä virastosta yhdeksi virastoksi. Yhteistä identiteettiä piti ryhtyä rakentamaan ja johto oivalsi, että tarvitaan mahdollisuus lähteä luomaan yhteistä tarinaa ottaen myös menneisyys mukaan tärkeäksi resurssiksi. Keräsimme vuoden aikana henkilöstöltä ja johdolta tarinoita, joita houkuttelimme kysymyksillä siitä, mikä oli entisessä organisaatiossa tärkeää, keitä me organisaationa nyt olemme, miten työmme kytkeytyy toisten työhön jne. Samansuuntaisia kysymyksiä voisi esittää tutkijoille, kun halutaan löytää uutta monitieteistä ajattelua. Yhden tieteenalan kuppikunta ei vielä riitä luomaan modernia astiastoa, yhtä vähän kun yksi substanssiosaaja pystyy rakentamaan tulevaisuudessa tarvittavaa monialaista tietämystä. Yksinpelaajien aika alkaa olla auttamattomasti ohi.

Olympialaisten jääkiekkoa seuratessani sain vahvistusta siihen, että  joukkueurheilulta me todella voimme ottaa oppia myös maalien tekemisestä monialaisessa yhteistyössä. Kommentaattorien analyyseistä nousee monia tärkeitä pointteja: miten pelillinen kiekko yhdessä rakentuu, mikä on kenenkin rooli kokonaisuuden kannalta ja mitä uutta syntyy, kun ketjujen kokoonpanoja rohjetaan vaihtaa. Ryhmätoiminnan edistämisen kannalta on tärkeää, että syötöistäkin saa tehopisteitä.

Sosiaalipsykologisen laskuopin mukaisesti ryhmä on enemmän kuin osiensa summa, mutta osaammeko itse noudattaa riittävästi tuota kaavaa. Toki urheilussakin on sama vaara sulkeutua vain omiensa joukkoon. Jukka Jalonen ja Ilkka Lampi korostavat Menestyksen pelikirjassaan (2012), että onnistuneen yhteistyön ehto on, että osaamme puhua muustakin kuin omasta lajistamme. Siis kun hetkeksi unohdamme itsemme ja oman pätevyytemme, matka osaamisen innovatiiviseen sekoittumiseen voi alkaa.

Yksi vastaus artikkeliiin “Uutta asiantuntijuutta reviirien rajapinnoilla

  1. Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta!

    Tarinoiden käyttö ei ole minulle suostuttelevan viestinnän ulkopuolella kovinkaan tuttua ja jäinkin miettimään, millaisia tuloksia metodilla siis saavutetaan? Voitaisiinko esimerkiksi selkeyttää biologin ja konstruktionistin yhteistä käsitystä siitä, mitä ”eliöllä” tarkoitetaan, vai oliko tuossa yritysesimerkissä tarkoituksena tehtailla työntekijöille yhteinen historia?

    ps. Rittelin ja Webberin vuonna 1973 kirjoittama artikkeli, jossa ”pirulliset” ja ”kesyt” ongelmat määritellään, tuntuu edelleen hämmästyttävän ajankohtaiselta. Kiinnostuneet löytävät kirjoituksen täältä:

    http://uctc.its.berkeley.edu/mwebber/Rittel+Webber+Dilemmas+General_Theory_of_Planning.pdf

    ”The search for scientific bases for confronting problems of social policy is bound to fail, because of the nature of these problems…”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s